Otan tähän asiaan kantaa näin myöhään, koska halusin antaa ajan kulua ja antaa asianosaisten saada rauhassa sulattaa asioita ennen kuin ryhdyn asiaa puimaan. Mielestäni syytä ei pidä sysätä sisäministerin harteille. Puhuin jo edellisessä kirjoituksessani tavallisten nuorien unohtamisesta. Me ihmiset vaan olemme niin omaan napaamme tuijottajia, ettemme huomaa läheisissämme tapahtuneita muutoksia. Tämän päivän yhteiskunta unohtaa keskivertonuoren.

Tässä tapauksessa pitää ihmetellä, miksi aseenkantolupaa ei peruttu. Siihen varmaan saamme oikean vastauksen tutkinnan jälkeen. Vaikka virhe olisikin tapahtunut, se ei tuo näitä uhreja takaisin. Nyt pitää taas kerran pysähtyä miettimään, miten voimme tulevaisuudessa estää samanlaiset tapahtumat.

Usein kuulee sanottavan, että kouluissa ryhmäkoot ovat liian suuria. Olen itse käynyt koulua pääsääntöisesti 60-luvulla ja suurissa luokissa. Nyt elämme kuitenkin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Kouluissa kaikki nuoret pyritään sijoittamaan samoihin luokkiin oppilaan omasta tasosta riippumatta. Tämä asettaa opettajille aivan toisenlaisia haasteita kuin kuusikymmentäluvulla, jolloin vielä oli kansakoulu ja oppikoulu. Lisäksi nyt on vielä luokaton lukiojärjestelmä. Nuoret eivät kuulu mihinkään kiinteään ryhmään, vaan ovat irrallisia. Kaikki eivät ole tähän kypsiä.

Ne nuoret, jotka harrastavat, kuuluvat harrastusryhmiin ja saavat ehkä siten kiinteän tunteen kuulua johonkin ryhmään.

Lisäksi on paljon uusperheitä. Tällöinkin saattaa olla, että suhteet omiin vanhempiin saattavat olla hajanaiset.

Tiedotusvälineet ovat kehittyneet hurjaa vauhtia. Unohdettu nuori hakee kiinteitä ihmissuhteita internetin välityksellä. Internetistä voi sanoa, että se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Jos se alkaa hallita nuorta, pitäisi lähipiirin se huomata.

Myös muut tiedotusvälineet tuovat liian helposti esille kaikki negatiiviset asiat. Iltapäivälehdet ja televisio suorastaan tyrkyttävät sensaatiomaisia uutisia. Unohdettu nuori tietää tulevansa huomatuksi tekemällä jotakin pahaa.

Miten me saisimme ihmiset kiinnostumaan myös positiivisista asioista? Urheilu-uutiset ovat ehkä parhaiten tässä onnistuneet. Kuitenkin vain harva ihminen läpäisee näissäkin uutiskynnyksen. Pitää olla olympiavoittaja, maailmanmestari tai pelata jossakin NHL-liigassa, jotta saa huomiota riittävästi.

Palkitsemista tapahtuu myös tieteissä ja taiteissa, mutta ei siinä määrinkuin urheilussa.

Lahjakkaat ja vähemmän lahjakkaat mielestäni kyllä pärjäävät.  Nyt pitäisikin miettiä, miten tässä ”demokratiaa” suosivassa järjestelmässä saadaan myös keskiverotkansalaiset tyytyväisiksi.