Tuntuu kuin tänään olisi ensimmäinen kevätpäivä. Luulin, ettei tällaista nautintoa tulisikaan tänä "talvena", kun pakkasten sijaan on ollut vain vesisateista, tuulista ja sumuista. Tänään on helmikuun 17. päivä. Jo aamutuimaan aurinko häikäisee valkean lumipeitteen tehostaessa sen loistetta. Lähdemme laajennetun perheen kanssa Päivärinteen Käpykankaan maastoon. Ahtaudumme autoon mieheni, poikamme, pojan tyttökaveri, Xosmo, Pejk , Alma ja minä. Voi sitä riemua, minkä koirat haukunnallaan ilmaisevat, kun viimein purkaudumme autosta puhtaaseen kevätilmaan. Moottorikelkan raivaamaa reittiä pitkin kävelemme, haistelemme ilmaa. Lumessa näemme riekon, jäniksen, ketun ja hiiren jälkiä.Menomatkalla Xosmo kulki reitin kolmeen kertaan, kun oli kiire ensin jättää meidät ja sitten palata takaisin tunnustelemaan, tulevathan kaikki perässä. Paluumatka ei koirille (ainakaan Xosmolle) ollutkaan enää niin innostava, kun jouduimme kulkemaan samaa reittiä. Teeret eivät ilmeisesti olleet kovin innostuneita ylimääräisten kulkijoiden tullessa paikalle, kun pakoon lähtivät.Retki kesti pari tuntia, vaikka matkaa taitettiin vain viisi-kuusi kilometriä.

Yhdet aurinkolasit olivat hukassa, mutta löytyiväthän nekin viimein aivan sieltä,missä niiden pitikin olla.

Kotiin tultaessa joukko oli vielä kasvanut toisella pojalla ja hänen tyttökaverillaan. Kun lopulta nautimme perunamuhennosta ja hirvikäristysta pääruoaksi ja jälkiruoaksi naapurin emännän tekemää leipäjuustoa Pällistä itse keräämiemme lakkojen kanssa, meitä oli pöydän ympärillä kuusi tyytyväistä aikuista. Jaloissa pyörivät nuo karvaiset ystävämme.