Yllä olevaa aihetta on viime päivinä käsitelty monena päivänä eri tiedotusvälineissä. Kaikki tuntuvat olemaan todellisia asiantuntijoita tässä asiassa. Alalla yli 40-vuotta ja Terveydenhuollon tietojärjestelmien parissa yli 20 vuotta toimineena olen vähän hymähdellyt tälle asiantuntemattomuudelle. Kuitenkin tänään Kalevan pääkirjoitus ja yksi yleisöosastonkirjoitus käsitteli taas asiaa. En enää malttanut olla ottamatta tätä asiaa käsiteltäväksi omassa blogissani.
Potilastietojärjestelmät on aina rakennettu käyttäjien toiveiden mukaan palvelemaan olemassaolevaa tarvetta eli juuri sellaisiksi kuin lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat halunneet eli ne noudattavat olemassa olevien prosessien tarpeita.
Suurin syy näihin tietojärjestelmine kankeuteen on tietosuoja. Järjestelmät on pitänyt tehdä sellaisiksi, ettei talon ulkopuolelta kukaan pääse tietoihin käsiksi. Talon sisältäkin tietoja saavat nähdä vain potilaan kanssa välittömässä hoitosuhteessa olevat henkilöt. Lisäksi valtavasti olemme uhranneet työpanosta siihen, että varmasti jokainen, joka tietoihin ammattinsa ja hoitosuhteen vuoksi käsiksi pääsee, on hoitosuhteessa potilaaseen ja näkee vain hoidon takia tarpeelliset tiedot ja jokaisesta katselusta jää jälki eli vuosienkin päästä voimme osoittaa potilaalle, ketkä kaikki ovat tietoja nähneet ja miksi.
Vuoden 2010 toukokuussa tuli voimaan uusi terveydenhoitolaki. Tämä sallii tietojen näkymisen potilaan kanssa hoitosuhteessa oleville terveydenhoidon ammattilaisille koko sairaanhoitopiirin alueella (myöhemmin koko ERVA-alueella, esimerkiksi Lapin-, Länsi-Pohjan-, Pohjois-Pohjanmaan-, Kainuun- ja Keski-Pohjanmaan sairaanhoitopiirit muodostavat yhden ERVA-alueen), mikäli potilas ei ole asiaa kieltänyt, mutta tätä ennen potilasta tulee asiasta informoida ja tästäkin pitää jäädä merkintä potilaan hoitotietoihin. Tämä laki antaa potilaalle myös oikeuden valita itse hoitopaikkansa yhdessä hoitavan lääkärin kanssa, mikä tarkoittaa entistäkin laajempaa käytössä olevaa ohjelmistokirjoa. Huomattakoon, että tämä oikeus tulee laajenemaan myöhemmin koko EU-alueelle. Tämä laki oli tarkoitettu helpottamaan tietojen siirtymistä eri hoitolaitosten välillä. Pykälät kuitenkin rakennettiin sellaisiksi, että taas piti tietojärjestelmiin rakentaa sellaista koodiviidakkoa, joka ei ainakaan tee järjestelmistä helposti käytettäviä. Myös hoitohenkilökunta joutuu uhraamaan omaa aikaansa selittääkseen jokaiselle potilaalle erikseen, mitä nämä pykälät tarkoittavat. Tämän lain voimaantulon jälkeenkin tietojärjestelmät tullaan rakentamaan käyttäjien tarpeiden mukaisiksi.
 
Suomessa puhutaan paljon myös kuntauudistuksesta. Monet kunnat haluavat säilyttää itsenäisyytensä ja itsemääräämisoikeuden. Tämä koskee toki myös kunnan IT-järjestelmien hankintaa. Jokainen kunta hankkii terveydenhuoltoon juuri sellaisen tietojärjestelmän, joka tuntuu päätöksen tekijöistä sillä hetkellä parhaalta. Ei siinä juurikaan kysytä, seurusteleeko järjestelmä muiden kuntien ja erikoissairaanhoidon tietojärjestelmien kanssa.
 
Nykyiset tietojärjestelmät ovat palvelleet hyvin olemassa ollutta tarvetta. Uusi terveydenhuoltolaki sai meidät kaikki ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Järjestelmät ovat kuitenkin niin isoja ja ”suljetuiksi” rakennettuja, ettei niitä hetkessä voida uusia. Mielestäni asiaa lähdetään rakentamaan väärästä päästä, jos pyritään hankkimaan koko Suomen erikoissairaanhoitoon ja perusterveydenhoitoon yksi yhteinen järjestelmä. Tämä ei asioita ratkaisisi. Seurauksenahan olisi monopoli, mutta asiaa ei kuitenkaan saisi näin ratkaistuksi, ellei ensin muuteta prosesseja. Asioiden eteenpäin vieminen lähtee liikkeelle prosessien uusimisesta. Myös lainsäädäntöä on kehitettävä. Ensiksi pitäisi ratkaista potilastietojen omistajuus. Joko potilas itse on omistaja tai julkinen terveydenhuolto on yksi rekisterinpitäjä. Tämän jälkeen suunnitellaan koko terveydenhuollon prosessit uusiksi ja aletaan rakentaa (tai ostetaan) tietojärjestelmät kokonaan uusiksi palvelemaan uusia prosesseja tai muokataan olemassa olevia järjestelmiä uutta tarvetta vastaaviksi.  Tietojärjestelmien ei suinkaan tarvitse kaikilla olla samoja, mutta niiden tulee kyetä keskustelemaan keskenään eli on lähdettävä kokonaisarkkitehtuurin suunnittelusta ja luotava yhteisiä standardeja.